Onhan päivä vielä huomennakin

Nyt se sitte iski. LENSSU. Mahtawata... -.-
Kipeenä pitäis levätä ja olla vaan, mut mä en oikein osaa sitä taitoa. Koko aika pitäis olla jotain touhuumassa ja pahimmassa tapauksessa heilun iltaisin karaokessa... Josko sitä nyt oikeasti vaan huilais nämä pari päivää ja sit vois ehkä mahdollisesti olla työkykyinen lauantaina. Uutta vuotta odotellessa siis...

Ei oikein tuo runosuoni nyt kuki, joten parempi jättää tämä teksti tyngäksi. Ehkä joku toinen päivä sitte lisää tekstiä.

Suku on PAHIN?

Pitkään aikaan en ookaan kirjoitellut, mutta nyt kiehuu sen verran, että pakko päästää höyryjä pihalle...
Kyse on siis meidän suvusta. Silloin kun oltiin pienempiä, pidettiin tiiviisti yhteyttä niin isän kuin äidinkin puolen sukulaisiin ja oltiin juhlimassa jokaiset kissanristiäiset. Nykyään, näin vanhempana, niitä juhlia on ollut vähempi. Mä itse vihaan sukujuhlia, koska alkaa ahdistamaan se ihmispaljous. Ei siis niin väliä, mun osaltani. Äiti on ihan toista maata... Sille nuo sukujuhlat on oikeastaan ainut tapa pitää sukulaisiin yhteyttä ja nyt tää viimeisin "tempaus" pisti mun vereni kiehumaan, äitinki puolesta.
Äidillä on siis äitipuoli, jolla on kohta 80-vuotis juhlat. Viime kesänä, kun oltiin kummieni keskimmäisen lapsen rippijuhlissa, Eila-mummu (jos tätä kääkkää siksi voi kutsua) pyysi henkilökohtaisesti näihin juhliinsa Jounin (keskimmäinen isoveljeni) ja äitin... Ja nyt ihan yht'äkkiä hän onkin päättänyt, että äiti ja Jouni ei olekaan tervetulleita näihin juhliin! Syynä siis se, että ei pidetä yhteyttä. Äiti vakuutti mulle, että sitä ei haittaa, vaikka ei saanutkaan kutsua juhliin, vaikka tilasikin valtavat kukkavihkot tätä tapahtumaa varten. Mä vaan satun tuntemaan äitini turhankin hyvin ja tiedän tasan tarkkaan sen, että pettynyt se on. Jos olisin äiti, peruisin sen tilauksen ja lähettäisin niiden kukkien sijaan risuja tai vaihtaisin kukat suoraan esim. liljoiksi, eikös ne oo hautajaiskukkia?
Pointtina siis se, että mun mielestäni äiti ei ansaitse tollaista kohtelua omilta sukulaisiltaan. Mitä niin pahaa äiti on mukamas tehny, että sitä kohdellaan tällä tavalla?? Siellä rippijuhlissakin osa sukulaisista kulki niin nenä pystyssä, että jo siitä olis pitäny kai päätellä, ettei meitä arvosteta juurikaan...
Äiti täyttää kohta 60-vuotta ja mä pidän huolen, ettei sinne tule yksikään kusipää pilaamaan niitä juhlia!

Niinkuin aikaisemmin jo sanoinkin, mulle tuo suku ei oo koskaan ollu niin tärkee juttu. Kummit on tottakai tärkeitä ja niiden lapset ja muutama muukin sukulainen, jonka kanssa on oikeasti tekemisissä... Mutta tommoset Eila-mummut vois painua------------- >=/

Eipä mulla muuta, vituttaa.

Unelma, joka toteutui...

Niinhän se on, että toiset toteuttavat unelmiaan ja toiset vain junnaa paikallaan...
Onneksi rakas veljeni toteutti unelmansa. Toivoisin, että itsekin voisin vielä joskus levyttää...

Jippu - Kii (official)

Topi Sorsakoski ~1952-2011~

Juuri äsken tulin kotiin. Tämmöistä se yötyöläisen elämä on; yöllä kuuden maissa nukkumaan ja herääminen tapahtuu siinä puolen päivän korvilla.

Töiden jälkeen, menin kyläilemään. Kylässä katsoimme dokumentin Topi Sorsakosken viimeisen levyn teosta "Tummansininen Sävel". Dokumentti kesti hieman päälle puolen tunnin, mutta jokainen minuutti oli kiinnostava. Osittain, minua ahdisti. Mestari antoi haastatteluita happi"viikset" kasvoilla... Hän myös levytti nuo viikset kasvoillaan.
Olen pariin otteeseen kuunnellut tuon levyn lävitse ja niinkuin Topi itsekin dokumentissa totesi, niin herranjestas, taustat on tehty kauniisti. Puhdasta soitantaa... viuluja... pianoa... <3

Minun lempparini tuolta levyltä on Tuopin jäljet-kappale. Se tuo mieleeni oman isäni... Ja Sorsakoski tulkitsee kappaleen niin upeasti. Kyyneliltä en voi välttyä.

Tuon dokumentin jälkeen tajuaa oikeasti, kuinka paljon Topi rakasti työtään. Ja kuinka paljon hän rakasti fanejaan, levyttämällä, vaikka olikin sairas.
Pedro Hietanen toivoo, että ihmiset kuulevat, kuinka levy on tehty Suurella Sydämellä.

Minä ainakin kuulen sen. Kuulkaa tekin.

http://youtu.be/_qhbI6thl1U

Pub Kultainen Apina, Hervanta- 21-vuotta!

Istuin eilen kantapaikassani puolen tunnin ajan, nauttien kylmää pepsimaxia ja baaritiskillä "notkuen". Kuuntelin, kuinka vakiasiakkaat jorisivat alkavasta jääkiekkopelistä ja samalla naureskelin niiden jutuille baarimikkojen kanssa. Työntekijät tuumailivat, että montakohan päivää putkeen eräs herra ajatteli tällä kertaa ryypätä.

Sitten kuului lasin helinää. Juurikin tämä samainen herra pudotti kaljatuoppinsa maahan. Baarimikot vain pyörittelivät päitään ja totesivat, että nyt oli herran aika lähteä kotiin. Baarin omistaja meni paikalle harjan ja kihvelin kanssa, siivosi lasinsirut pois ja hymyili vain leveästi. Mitä lie mahtoi miettiä.

Herra sitten kuitenkin kysyi omistajalta, että mitä oli velkaa rikkoutuneesta tuopista, johon omistaja totesi leppoisasti: "Et mitään, mukavaa peli-iltaa!". Herra vastasi: "Kiitos, sitä samaa. Olepa nyt varovainen niiden lasien kanssa.". Tämän jälkeen herra poistui baarista.

Tässä baarissa on pubin puoleisilla seinillä paljon kaikenmoista "tavaraa"; Eri maiden seteleitä, kortteja, valokuvia, käyntikortteja, kolikoita ja jopa yksi heijastinkin siellä roikkui. Siinä vaiheessa mietin, kuinka vanha baari olikaan ja kuinka paljon ne seinät ovat nähneet vuosien aikana. Kuinka paljon tarinoita niihin seiniin oikeasti liittyykään? Jos joskus uskaltaisi, voisin ehkä kysyä tätä baarin omistajalta. En siltikään usko, että hänkään aivan kaikista tavaroista pystyy kertomaan eri tarinoita.

Sen puolen tunnin aikanakin tapahtui vaikka mitä... Miettikääpä, mitä kaikkea siellä on tapahtunut 21 vuoden aikana?

KaRaOke

Eilen tajusin taas, kuinka paljon mun elämäni ympärillä pyörii vain karaoke. Töissä ollessa sitä ei niinkään ajattele, koska se käy jo rutiinista, mutta vapaalla ollessa... Se onkin toinen juttu. 

Koko aika jostain suunnasta putkahtaa esiin asiana tai ajatuksena "karaoke".

Jos en istu tietovisassa ja karaokessa viikolla, teen joko ajatustyötä tai sitten muuten keskustelen karaokesta. Johtunee varmasti myös siitä, että mulla on ystäviä niin paljon karaokepiireistä... Mutta voisi sitä kai muutakin tehdä vapaallaan, kuin puhua KARAOKESTA??

Kai mä jollain tavalla myös stressaan työtäni. Ajattelen ihan liikaa ja sitten iskee ahdistus.

Ihan niinkuin eilisiltanakin, kun sain kuulla, että työstäni on valitettu, kuulemma useaan otteeseen eräässä ravintolassa. Aloin tosissani miettimään, että mitä olen tehnyt väärin?

Ja siksi en saanut varmasti nukuttuakaan tarpeeksi... Enkä vieläkään ole saanut vastausta tähän.

Marraskuu. Toivotaan, että tämä kuukausi tuo mukanaan jotain uutta ja mukavaa. Ei tätä vuotta muuten jaksa loppuun asti.

Seinää Potkii TÄYSII!!!

Ihmiset intoilee aina viikonlopusta. Normaaleilla ihmisillä on silloin vapaata... Mä lukeudun niihin "ei normaaleihin" ihmisiin, jotka viettää viikonloppunsa katsellen normaali ihmisten humalatilaa ja kuunnellen mitä mahtavimpia karaoke suorituksia. Ehkä hienointa siinä on se, että mä tavallaan teen niistä ihmisistä sen illan tähtiä, levyjä pyörittämällä ja tsemppaamalla.
Vaikka mä kuinka koitan olla ystävällinen ja oikein hyvä asiakaspalvelija, kaikille se ei vaan riitä.

Perjantai-iltana olin paska DJ, koska mulla ei ollut soitettavana "tämän päivän hittejä".
A:"Soita se Jaggeri, she Maruun Faiffin piisi"
M:"Sori, ei löydy niin tuoreita biisejä meiltä."
A:"No okei, laita shitte se Sexy biisi. Tai she Loca Piipol."
M:"Valitettavasti nekin on liika tuoreita... Käviskö ehkä Lady Gaga? Tai sitten ysäri? Sielläki on aikamoisia jammailu biisejä, hyviä hittejä"(Pieni vinkkaus).
A:"Mikäs helvetin DJ shää muka olet??! Eihän shulla ole mitään oikeessshti hyvää musaa!"
M:"Valitan, ei vain löydy näitä tuoreimpia hittejä..."
A:"Haista home, ihan shama..."

Asiakas käveli takaisin omalle paikalleen ja alko huutamaan musiikin yli: "Toi DJ on shaatana ihan paska! Ei sillä oo mitään muuta ku humppaa täällä!"
Tämän jälkeen heitin vain luurit korvilleni ja aloin miettimään seuraavaa biisiä. Ajattelin että What Ever... Miellytin itseäni laittamalla Mariskan A-N-T-E-E-X-I:n.

Lauantaina keikka sujui suurinpiirtein mukavasti. Ihmiset olivat iloisia ja leppoisia.
Kunnes sitten tuli illan viimeinen karaokekappale... Aikuinen nainen, Ah!
Aloin laittamaan tavaroita kasaan ja siinä samassa huomasin, kuinka eräs asiakas viittoi minua luokseen. Hymy huulilla menin hänen luokseen.
A:"Mitenkäs tää on mahdollista, että tuo nainen pääsi laulamaan kolme kertaa, mutta minä en kertaakaan??"
M:"Ahaa, milläs nimellä toit lapun?"
A:"Siinä lapussa luki Kipa ja Kikka."
M:"No voi ei, minä kun luulin, että se lappu on Kikan lappu," (Kikka oli siis aikaisemmin jo laulanut omia biisejä...)
A:"EI VAAN SE OLI MINUN LAPPUNI!"
M:"Olisitkos sitten yksin laulanut sen, vaikka Kikan nimi luki lapussa myös?"
A:"No en, kun Kikan kanssa. Enkai mä siihen muuten Kikan nimeä olis laittanu."
Tässä vaiheessa olin jo niin väsynyt, etten jaksanut alkaa selittämään lappujärjestystä, vaan totesin vain: "Voi pahus, olisit tullut sanomaan, että se lappu on teidän yhteinen. Luulin tosiaan, että pelkkä Kikka laulaa... En valitettavasti voi enää tilanteelle mitään, kun tuo valomerkkikin on jo tullut."
A:"Minä en tule sanomaan mitään, koska luotan SINUN ammattitaitoosi. Mutta ei näemmä olisi pitänyt luottaa."
M:"Pahoittelen, toivottavasti ensi kerralla on töissä joku minua järkevämpi ihminen ja pääset laulamaan. Nyt minun on kyllä mentävä, laittamaan laitteet kasaan." Tämän jälkeen vain poistuin paikalta, enkä uskaltanut enää edes katsoa asiakasta päin...

Joskus mietin, että olenko valinnut oikean alan... Onneksi tällaisia tilanteita tulee hirmu vähän ja suurin osa keikoista ovat todella mukavia.
Tällä hetkellä vaan fiilis on juurikin tuon otsikon mukainen. Tosin, tekisi mieli hakata päätä seinään, tuon potkimisen tilalla.

Jepulis jee...

Uusi Blogi, jeij!

Kuulen musiikkia. Päätän olla avaamatta silmiäni ja ennustaa kellon olevan vielä liian vähän.
Jostain kumman syystä, avaan silmäni ja vilkaisen kelloa; tasan 10:00.
Kova puheensorina kaikuu korvissani, erittäin huonon musiikin lisäksi. Kissa raaputtaa vessan ovea.
Vihdoin totean, kuinka turhaa sängyssä makaaminen on ja nousen ylös vuoteesta. Luovutin siis tänäkin aamuna.

Voitte vain kuvitella, kuinka väsynyt ihminen on, kun on ensin edellis illan ja yön ollut töissä, koittanut olla hyvä asiakaspalvelija... Vihdosta viimein pääsee kotiin syömään ja nauttimaan istumisesta... Kampeaa sänkyynsä nukkumaan noin klo 05:45 ja herää sitten turhanpäiväisiin metakoihin, liian aikaisin. -.-
TODELLA VÄSYNYT. Varsinkin, kun edellisenä yönä kävi aivan samalla tavalla.

Mitäpä muutakaan sitten voisin tehdä heti aamu kymmeneltä, silmät ristissä ja tukka pystyssä? Tietenkin avata tietokoneeni, tarkistaa naamakirjan ja aloittaa kirjoittamaan uutta blogia!
Tykkään kirjoittamisesta. Siinä mielessä tämmöinen blogi onkin oikein kätevä juttu. Harmi vain, että en välttämättä muista joka päivä olla kirjoittamassa. Mutta ehkä sekin on merkki jonkinlaisesta elämästä. Ehken olekaan tietokoneeni vanki. Lohduttavaa, eikö vain.


Veikkaan, etten tule saamaan juurikaan lukijoita, mutta en välitä siitä. Kirjoitankin tätä vain itseäni varten. Saan pohdittua asioita ja päivien tapahtumia ihan itsekseni.
Ihmisen mielessä virtaa miljoonia asioita päivittäin. Hulluksihan siinä tulisi, jollei niitä asioita saisi jotenkin purettua. Ylistys siis blogeille, nykyajan päiväkirjoille.

Eiköhän tämä pätkä riitä aloitukseksi. Itse olen ainakin tyytyväinen.