keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

My Day

Jippii! Ensimmäinen my day video on nyt tehty :)
Mulla oli kyllä super hieno päivä, kiitos vaan Ninnuliini ja Romi <3
Ja tottakai poikaystävällekin kiitos <3 :)
En olisi uskonu, että ensin yön valvottuani ja sitten nukuttuani vain tunnin päikkärit jaksaisin elää näin hienon päivän!

Nyt vois kokeilla sitä nukkumista...

My Day löytyy täältä:  http://youtu.be/WSimb50nU7E


Kiusaaminen

Katselen tässä eeddspeaksin vlog videota erilaisuudesta ja tuumasimpa itsekseni, että en ole tainnut kirjoittaa ehkä elämäni yhdestä kauheimmasta asiasta; Kiusaamisesta.
Kaipa sitä on vaan halunnut siirtää asian jonnekin menneisyyteen sitä sen paremmin miettimättä... Olihan se aika rankkaa aikaa.

Ekan kerran meikäläistä kiusattiin ekalla luokalla ollessani. Kiusaaminen ei koskenut minua, vaan keskimmäistä veljeäni. Välitunneilla "isommat" huutelivat, kuinka olen sen liikkuvan lihatiskin pikkusisko tai jotain muuta todella fiksua... Olin sen verran pieni, etten tajunnut sen edes olevan kiusaamista.

Seuraavan kerran kiusaamista esiintyi siirtyessäni koulusta toiseen ja käydessäni uudestaan kolmannen luokan. Tottakai siitä piti ottaa aihe, että olen tullut uudestaan käymään saman luokan, jonka olin jo kertaalleen toisessa koulussa ollessani käynyt. Minulla oli sellaiset vihreäsankaiset lasit, joista tottakai ilkuttiin. Muistan hyvin, kun astuin uuteen luokkaan, kuinka joku tokaisi: "Kattokaa, tuleeko toi MEIDÄN luokalle??" Onneksi sain kavereita hyvinkin nopeasti ja kiusaaminen loppui lyhyeen.

Ollessani viidennellä luokalla, alkoivat muut lapset huomata ylipainoni. Sain jatkuvasti kuulla, kuinka olin läski, lihapulla, punkero... Voisi kai sanoa, että onneksi en muista tuosta ajasta juuri mitään.
Kuudennella sama juttu. Tosin, tuolloin kuljin jengissä, jossa meitä oli huimat 4 ihmistä ja aika kului aika lailla jengissä hilluen, kaikkea mukavaa touhuten. Omalla luokallani ei ollut kiusaajia.

Mutta sitten menin yläasteelle. Kesän aikana kaikki vanhatkin ystävät ja kaverit vain katosivat. Kukaan ei halunnut istua vieressäni, kukaan ei halunnut jutella minulle. Olin aivan yht'äkkiä yksin ja tottakai kun nuori olin, se otti koville. Aika pian pojat alkoivat jälleen kerran haukkua ulkokuortani... Kukaan ei pitänyt minusta tai ainakin niin ajattelin.
Pian touhu meni siihen, etten halunnut enää mennä kouluun. Aloin keksiä tekosyitä, ettei tarvitsisi mennä. Ettei tarvitsisi kuulla taas samoja juttuja; "Siellä se läski menee, kattokaa ny sen vaatteitaki. Käytkö sää koskaan suihkussa?!" Numerot alkoivat laskea ja opiskelusta ei meinannut tulla oikein mitään.
Parin vuoden ajan kävin koulukuraattorin juttusilla, terkkarillakin. Opettajatkin tiesivät kiusaamisesta, mutta eivät saaneet oikein mitään aikaiseksi. Luulivat, että pystyvät pakottamaan luokkatovereitani olemaan parini ryhmätehtävissä jne... Joopa joo.
Minulle jopa koitettiin löytää uusia ystäviä toisista syrjäytyneistä. Ja yhden kanssa tutustuinkin. En kyllä voi sanoa, että olisimme koskaan olleet sen tytön kanssa ystäviä... Mutta tuttuja kuitenkin. Olihan se kiva, että oli joku, jonka kanssa käydä syömässä koulun ruokalassa...

Kaksi ekaa vuotta yläasteella olivat ne rankimmat. Lisäksi kotitilanteemme antoi oikein lisää potkua alkavalle masennukselle. Isä juopotteli, riiteli äidin kanssa... Joskus äitikin innostui kittaamaan viisasten juomaa ja soppa oli valmis. Muistan kerran huutaneeni olohuoneessa pääpunaisena, että nyt menen kuristamaan itseni, mutta äiti ja isä vain riitelivät.
Sulkeuduin huoneeseeni, otin vyön ja kiedoin sen kaulani ympäri. Aloin kiristämään vyötä... Kuulin, kuinka vanhemmat ihmettelivät, mihin olin kadonnut ja piakkoin he löysivätkin minut kakomasta omasta sängystäni.

Siirryttiin sitten yhdeksännelle luokalle, jolloin olin luvannut itselleni, että tsemppaan. Numerot nousuun ja hällä väliä muista ihmisistä. Ja tässä onnistuinkin.
Kerran, kun oli määrä tehdä ryhmätyötä muutaman muun tytön kanssa, kyselin että mitäpä voisin sitten tehdä tuossa ryhmässä. Jokainen tyttö käski minun kysyä seuraavalta, koska eivät osanneet vastata minulle. Loppujen lopuksi minulta paloi pinna ja huusin isoon ääneen: "On se nyt perkele, että voi olla noin tunnevammaisia ihmisiä, ettei kyetä edes kertomaan, mitä helvettiä mun pitäisi tehdä. Haistakaa pitkä v***u!" Jouduin tästä hyvästä rehtorin puhutteluun. Rehtorille kerroin kiltisti, mikä tilanne oli ja rehtori ymmärsi. Sanoi vaan, että hyvä että sain sanottua takaisin. Kieltä olisin voinut toki siistiä.
En tiedä mistä sain tuota ihmeellistä voimaa, mutta niinkuin sanoin, selvisin voittajana.
Minulle myönnettiin stipendi hyvästä koulumenestyksestä ysiluokan päätösjuhlassa.

Nyt jos siellä on joku, joka on kiusattu ja lukee tätä tekstiä; Luota itseesi. Sinussa on voimaa, jos vain haluat. Kannattaa kuitenkin varoa, ettei tilanne käänny toisinpäin ja sinusta tule itse kiusaajaa.
Ja jos joku kiusaaja lukee tätä, niin... Mietippä hetki ja mene oikeasti itseesi. Olet aikamoinen dorka.

Pitkä teksti, mutta toivottavasti edes jollain tapaa mielenkiintoinen :)
Kivaa kesän odotusta immeiset!
P.S. varmasti tulee vlogiakin tästä aiheesta jossain vaiheessa ;)

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Man! I Don't Feel Like A Woman...

Hirveä turhautuminen valtasi mut toissa päivänä.
Iski ihmeellinen tunne, että haluan näyttää nätiltä, joten päätin tehdä itselleni kiharat. 
No eihän siitä sitten mitään tullu...
Hienosti laitoin muotovaahtoakin, mutta tää mun tukka on niin jäärä, ettei taivu yhtään minnekään -.-
Kokeilin jopa kahdella eri laitteella, mutta ei. Tukka pysy suorana.

Aloin sitten miettimään, että miten hemmetin vaikeeta se voi oikeasti olla? Kihartaa omaa tukkaa?
Meikata nätisti? Käyttää nättejä vaatteita? Näyttää oikeasti edes joskus nätiltä??
Tuli hirveen epätoivoinen fiilis ja mietin sitäkin, että oonko oikeasti edes nainen.
En osaa käyttää korkokenkiä, en innostu mistään geelikynsihässäköistä, enkä käytä huulipunaa.
Ja koska viimeksi joku on nähnyt mun päälläni hameen? Tai mekon? 

Huoh... Tämmösiä mietteitä.